Miksi en katso elokuvia.

On päiviä jolloin ei jaksaisi. Piippuun pesineet naakat saavat melkein toivomaan koko talon palamista maan tasalle, pääsispä siitäkin riesasta. Vaikka talo on täynnä kerättyä roinaa, en usko että kaipaisin juuri mitään.
Saunassa ei jaksa miettiä että paisuneet reidet ovat vaan "kausittaista" turvotusta, ja vatsamakkara tuntuu niin keski-ikäiseltä. Auerin lapsen poliisikuulustelut palaavat mieleen ja ahdistaa. Niin, ihmisiä en siis tunne, mutta tunteen...
Vahvoina päivinä kaikki kokemus vahvistaa, jopa rintaa. Näinä päivinä niistä luopuisi ja ottaisi sen hopealusikan. Olisiko se mahdollista? Tai ehkä tämä on vaan perinnöllistä mielisairautta.

Niin se leffa. Maanantaielokuvaksi aika huono yhdistelmä. The Wrestler.

Kesämuotia

Ihanan helteiset kesäillat ovat taas houkutelleet vähän lenkkeilemään. Olen tykästynyt siskolta joululahjaksi saamiini kävelysauvoihin, mutta ihan kaupungin keskustaan ei niiden kanssa kehtaa kuitenkaan lähteä suksimaan. Joten kävelen syrjäisempiä pyöräteitä, ja tyhjennän päätäni :)

Lenkille lähtö tulee aina ex tempore -ajatuksella. Vastaan huonosti rytmitettyyn elämään, kaikki tehdään muutenkin aina fiilispohjalla. Hyvät sukat, lenkkarit, jotkut mitkäsattuu shortsit jalkaan, ja päälle t-paita tai toppi, joka on jo valmiiksi vähän 'likainen' että voi sitten hikisenä heittää suoraan pesukoneeseen. Tukka ponihännälle ja menoksi.

Viime aikojen superhelteet ovat vähentäneet "liikennettä" kävelyreitilläni, tosin rullaluistelijoita näkyy aina ja pyöräilijöitä myös. Mutta silti, joka lenkillä löytyy muutama pareittain kulkeva naislenkkeilijä, joka on oikein pyntännyt itsensä lenkkiä varten. En voi ymmärtää miksi lenkille pitää laittaa hieno hiuskampaus ja paksu pakkelikerros (merkkiurheiluvaatteet ovat TIETYSTI välttämättömät) puhumattakaan siitä hajuvesipilvestä jonka läpi tällaiset pariskunnat joutuu aina ohittamaan. Varsinkin tuo tuoksupilvi ärsyttää minua, kun lenkkini ovat 75%:sti tarkoitettu ulkoiluun ja raittiin ilman naukkailuun. Mitä ihmettä, kenet he uskovat tapaavansa tuolla lentokentän ja sairaalan takana kulkevalla SYRJÄISELLÄ pyörätiellä? Knight in shining armour?

Vai olenko minä sittenkin se outo? Silloin tällöin tunnen alemmuuden tunnetta "harmaavarpuruudestani", siitä etten oikeastaan koskaan pukeudu tai kiinnitä sen enempää huomiota ulkonäkööni. Tänä päivänä kuitenkin pitäisi vissiin vähän...? Ulkonäkö tuntuu olevan iso asia, mutta miten iso se onkaan? Isompi kuin käytännön järki? Vai onko sellaistakaan enää lainkaan?

Uudenvuoden lupauksia

Pitäisikö niitä tehdä? Itseni tuntien en kuitenkaan muista kovin kauaa mitään periaatepäätöksiä...

Noh, koska en hyvistä neuvoista ole ennenkään osannut ottaa vaaria, olen paria lupausta miettinyt tässä loppuvuonna.

Ensimmäinen on että keskityn vain omiin murheisiini. Miksi sitä aina tuleekin auttamisenhalu, vaikka asia ei minulle sen enempää kuuluisikaan. Eli ei siis pahassa ole tätä lupausta tehty vaan hyvässä. Loppuvuodesta tuli jossain vaiheessa sellainen olo, että avuntarjoukseni tulkittiin tungetteluksi, ja silloin mietin että yksi sivallus sormille riittää, tämä on ihan itseaiheutettua...
Lupaus joka ei tule pitämään, itseni tuntien. Mutta kun edes muistaisin silloin tällöin varoa, itseni vuoksi...

Toinen lupaus liittyy myös loppuvuoden tapahtumiin. Ja tämä on päälupaukseni, ja tästä koitan pitää kiinni:
Opettelen erottelemaan jyvät akanoista.
Miksi tuhlata energiaa akanoihin, kun sen voi ohjata paljon parempaan, sen arvoiseen. Mutta vaikeus onkin juuri siinä että oppii erottamaan sen energian arvoisen kohteen, siitä johon kaikki on vaan tuhlausta. Ei helppo tehtävä, ehkä yksi elämän missioista?
MISTÄ tuntee jyvän, kultajyvän, huomion arvoisen, rakkaan?

Sielu pienillä rei'illä tällä hetkellä tällaista mietin, mutta onneksi se parantuu nopeaan, arvettuu umpeen ja taas on opittu jotain.


Vuosi 2010 tulee olemaan hieno, ihana ja opettavainen. Suruakin mahtuu, sen ennustan, ilman uudenvuoden tinaakin. Suuria mullistuksia on jo lakannut odottamasta :)

Liian paksu perhoseksi?

Eräs tapahtumaketju tässä kesällä sai minut tuntemaan itseni vanhaksi ja hmm, kulahtaneeksi. Olen jämähtänyt samoihin kaavoihin jo vuosiksi, omaan "comfort-zoneeni" (TODELLA näppärä termi!). ENKÄ KUITENKAAN TUNNE ITSEÄNI VANHAKSI!!!

Eli omia rajoja rikkomaan! Ehkä tälle kulahtamiselle voisi tehdä jotain, estää ropan rapistumisen? Tuumasta toimeen ja lenkille. Pieni kiukku motivaattorina, "näytämpäs", ja todella ihanat loppukesän illat ovat saaneet minut kävelylle melkein illasta toiseen. Siskolta joululahjaksi saadut kävelysauvat naftaliinista ja yläroppakin saa liikettä osakseen.

Jossain vaiheessa uskaltauduin jopa ottamaan juoksuaskeleita. Olen jo vuosia haaveillut osaavani juosta, "run like the wind" niinkuin unissa (Noh, unissa kyllä oikeasti lennän). Mutta enhän minä ole mikään urheilija, en piiruakaan edes urheilullinen. HAH, siskokin nauraisi jos tietäisi... Kuitenkin, iltalenkit tuntuivat kivasti reisissä, ehkä tämä kuitenkin jossain vaikuttaa?? Kantapäät hiertyivät verille ja piti ostaa uudet lenkkarit. MINUN!! Joka yleensä on käyttänyt lenkkarit niin loppuun kuin vaan pohjat ovat kestäneet.

Jatkoin lenkkeilyäni kuitenkin, sandaaleissa ;) Joskus hiekkatiellä parisataa metriä juosten, mutta pääasiassa kuitenkin reippaasti kävellen. Kauniita, raikkaita iltoja, pää tyhjenee juuri sopivasti. Puolesta tunnista tuntiin, ja olo on ihmeen hyvä. Siis onko ne OIKEASTI totta ne hölöpölöpuheet liikunnan tuomasta mielihyvästä?? IKINÄ ennen en ole sellaista kokenut!! ...tai siihen uskonut... Ehkä se kuitenkin tulee tuosta ajatteluajasta, jota lenkillä on yllin kyllin :) Samaa koen usein kun autoilen pitkän matkaa yksikseni, harvoin minulla radio soi, yleensä olen vaan ja ajattelen. Ja ajatusten kanssa keskustelemisesta tulee hyvä olo, tulee, ihan oikeasti!

Mutta edellisiltana, edellisiltana päätin koittaa, että miten pitkälle jaksan lentää, eikun siis juosta! Eihän se vielä mikään lenkki ollut, mutta useita kortteleita kuitenkin, tienylityksiä, hiekkatietä ja pyörätietä. Ja kun pysähdyin, ei tainnut oikeasti loppua kuin usko itseen. Voih, miten pitkään tämä herätys mahtaa kestää? Kovasti pelkään syksyn sadeilmoja, saako sitä itsestään irti? Niin, se näytämpäs -tunne jo alkaa haihtua... pitäisi vissiin joku pyytää sohaisemaan kusiaispesää aina välillä ettei painuisi takaisin sinne mukavuusvyöhykkeelle?

Koneet vs. ihminen

Onpas mennyt taas aikaa kirjoittelusta!

Tänään aamulla heräsin jo ennen viittä, ensimmäisen kerran itse asiassa neljältä, ja sitten kun kello näytti 4.44 päätin lopettaa sängyssä pyörimisen ja ottaa kaiken irti aikaisesta aamusta. Imuri kouraan ja menoksi, ah tätä omakotitaloasumisen onnea! Uusi Dysonini ei ole minua täysin vakuuttanut. Ehkä se toimii parketti- ja laminaattikodeissa, mutta näillä muovimatoilla se ei todellakaan ole täydellinen. Ihan yhtä lailla ököplussan muruset juoksevat suuttimen edellä ja niitä saa "metsästää"...Tässä kohtaa silti sanon että kone on ihmistä parempi, harjalla ja rikkalapiolla ei loppua tulisi koskaan. Ja toisaalta, niin täydellistä imuria ei ole tehtykään, että imuroimisesta nauttisin :)

Pesukoneen pistin myös päälle jo viideltä aamuyöstä, punaisia ja vaaleanpunaisia paitoja ja yöhousuja ja alusvaatteita, joku ruskeakin t-paita pääsi mukaan pyörimään. Punainen ja vaaleanpunainen ovatkin alkaneet vallata tilaa vaatekaapissani! Yhä pääväri on ruskea, mutta mustaa ja sinistä sieltä saa hakemalla hakea. Mitä se mahtaa kertoa alan asiantuntijoille? Toivottavasti että olen onnellinen! :)
Mutta, tämänkin koneen kohdalla on myönnettävä koneen ylivoimaisuus, vaikka muuten kaikki pyykkiin liittyvä onkin lempikotitöitäni.

Otsikon aiheutti uusi tiskikoneeni. Elämäni ensimmäinen. Minulla on ollut se noin kuukauden päivät, ja tänä aamuna se kävi neljättä kertaa. Enkä ole lainkaan vakuuttunut sen ylivertaisuudesta ihmiseen verrattuna! Jälleen osa tiskeistä oli likaisia, VAIKKA olen koittanut huuhdella astiat ennen kuin laitan ne pesukoneeseen. Muuten, mitä järkeä on laittaa astia vielä koneeseen, jos sitä joutuu oikein harjalla putsailemaan jo ennen koneeseen laittoa? Ja kun ohjelma on käynyt loppuun, huuhtelen lähes kaikki astiat vielä ennen kaappiin laittamista, minusta niissä on outo, niljakas pinta? Muutenkin minulla on paljon astioita joita en edes laita koneeseen, kissojen vesikupit, oma kultakoristeinen kahvikuppini, puiset paistolastat, wokkipannu... Kissojen muoviset ruokakupit laitan koneeseen, kun konetta lataan, mutta siinä välissä pesen niitä kyllä ihan vedellä ja fairyllä.
Eli tämä on se kone, jonka tarpeellisuudesta en ole lainkaan vakuuttunut!
(silitysrauta on tosin toinen, jos sitä ei olisi keksitty, saisivat kaikki ihmiset rauhassa kulkea ryppyisissä vaatteissa ilman huonoa omaatuntoa. Itse en moisesta jaksa välittää...)

Ja vielä, vaikka heräsin ennen viittä, näyttää että myöhästyn silti töistä! ...olenhan sanonut että viime tippa ja miinus minuutit sopivat minulle paremmin kuin runsas valmisteluaika :)

Nimiriihi, taas

Aikaa on kulunut edellisestä kirjoittelusta, Facebook on niin paljon nopeampi käyttää ;-)

Aura sai 9.12. kuusi pentua, kolme ruskeaa tyttöä, yhden suklaan pojan, yhden punaisen pojan ja yhden lilakilpikonna tytön. Ja niille tässä on pähkäilty nimiä (miten niin joskus pähkäilisin jotain :D ).

Lilakonnasta tulee Kretuliini, mutta siihen se toinen sana on vielä keksimättä. Kretuliini Kielo, Kretuliini Kukka, Kukka Kretuliini... Yhdestä ruskeasta tytöstä voisi tulla Kreisi Kelli. Suklaa poika on jotain Kakofinia, sillä on ihan äitinsä omituinen ja kuuluva ääni. Kaunis Kakofonia, Kaapo Kakofonia...
Apua, tää on oikeesti paljon vaikeempaa kuin vaikuttaa, mutta silti niin hauskaa!
Kompromissi, Kuningas, Kreivi, Katapultti, Keikari... Pikkutyttöä piloillani olen kutsunut Kevyt Kottarainen -nimellä :)
Kirjava, korea, komea, kallis - Kummitus, Konstaapeli, Kersantti...

Punainen poika on iso, rauhallinen ja hyvä syömään: Kokki Kolmonen?


Sitä Kauraojaa en oikeasti ajatellut sitten kumminkaan ;-)

Vuosipäivä

Tänään siitä on vuosi, ja vieläkin kaipaan.

Ehkä olen kuin pöllö-Bill eilisessä ohjelmassa. Tosin nukahdin kesken (senkin) ohjelman eli en tiedä miten hänen rakkaansa kävi.