tiistai 8. syyskuuta 2009

Liian paksu perhoseksi?

Eräs tapahtumaketju tässä kesällä sai minut tuntemaan itseni vanhaksi ja hmm, kulahtaneeksi. Olen jämähtänyt samoihin kaavoihin jo vuosiksi, omaan "comfort-zoneeni" (TODELLA näppärä termi!). ENKÄ KUITENKAAN TUNNE ITSEÄNI VANHAKSI!!!

Eli omia rajoja rikkomaan! Ehkä tälle kulahtamiselle voisi tehdä jotain, estää ropan rapistumisen? Tuumasta toimeen ja lenkille. Pieni kiukku motivaattorina, "näytämpäs", ja todella ihanat loppukesän illat ovat saaneet minut kävelylle melkein illasta toiseen. Siskolta joululahjaksi saadut kävelysauvat naftaliinista ja yläroppakin saa liikettä osakseen.

Jossain vaiheessa uskaltauduin jopa ottamaan juoksuaskeleita. Olen jo vuosia haaveillut osaavani juosta, "run like the wind" niinkuin unissa (Noh, unissa kyllä oikeasti lennän). Mutta enhän minä ole mikään urheilija, en piiruakaan edes urheilullinen. HAH, siskokin nauraisi jos tietäisi... Kuitenkin, iltalenkit tuntuivat kivasti reisissä, ehkä tämä kuitenkin jossain vaikuttaa?? Kantapäät hiertyivät verille ja piti ostaa uudet lenkkarit. MINUN!! Joka yleensä on käyttänyt lenkkarit niin loppuun kuin vaan pohjat ovat kestäneet.

Jatkoin lenkkeilyäni kuitenkin, sandaaleissa ;) Joskus hiekkatiellä parisataa metriä juosten, mutta pääasiassa kuitenkin reippaasti kävellen. Kauniita, raikkaita iltoja, pää tyhjenee juuri sopivasti. Puolesta tunnista tuntiin, ja olo on ihmeen hyvä. Siis onko ne OIKEASTI totta ne hölöpölöpuheet liikunnan tuomasta mielihyvästä?? IKINÄ ennen en ole sellaista kokenut!! ...tai siihen uskonut... Ehkä se kuitenkin tulee tuosta ajatteluajasta, jota lenkillä on yllin kyllin :) Samaa koen usein kun autoilen pitkän matkaa yksikseni, harvoin minulla radio soi, yleensä olen vaan ja ajattelen. Ja ajatusten kanssa keskustelemisesta tulee hyvä olo, tulee, ihan oikeasti!

Mutta edellisiltana, edellisiltana päätin koittaa, että miten pitkälle jaksan lentää, eikun siis juosta! Eihän se vielä mikään lenkki ollut, mutta useita kortteleita kuitenkin, tienylityksiä, hiekkatietä ja pyörätietä. Ja kun pysähdyin, ei tainnut oikeasti loppua kuin usko itseen. Voih, miten pitkään tämä herätys mahtaa kestää? Kovasti pelkään syksyn sadeilmoja, saako sitä itsestään irti? Niin, se näytämpäs -tunne jo alkaa haihtua... pitäisi vissiin joku pyytää sohaisemaan kusiaispesää aina välillä ettei painuisi takaisin sinne mukavuusvyöhykkeelle?