Kesämuotia

Ihanan helteiset kesäillat ovat taas houkutelleet vähän lenkkeilemään. Olen tykästynyt siskolta joululahjaksi saamiini kävelysauvoihin, mutta ihan kaupungin keskustaan ei niiden kanssa kehtaa kuitenkaan lähteä suksimaan. Joten kävelen syrjäisempiä pyöräteitä, ja tyhjennän päätäni :)

Lenkille lähtö tulee aina ex tempore -ajatuksella. Vastaan huonosti rytmitettyyn elämään, kaikki tehdään muutenkin aina fiilispohjalla. Hyvät sukat, lenkkarit, jotkut mitkäsattuu shortsit jalkaan, ja päälle t-paita tai toppi, joka on jo valmiiksi vähän 'likainen' että voi sitten hikisenä heittää suoraan pesukoneeseen. Tukka ponihännälle ja menoksi.

Viime aikojen superhelteet ovat vähentäneet "liikennettä" kävelyreitilläni, tosin rullaluistelijoita näkyy aina ja pyöräilijöitä myös. Mutta silti, joka lenkillä löytyy muutama pareittain kulkeva naislenkkeilijä, joka on oikein pyntännyt itsensä lenkkiä varten. En voi ymmärtää miksi lenkille pitää laittaa hieno hiuskampaus ja paksu pakkelikerros (merkkiurheiluvaatteet ovat TIETYSTI välttämättömät) puhumattakaan siitä hajuvesipilvestä jonka läpi tällaiset pariskunnat joutuu aina ohittamaan. Varsinkin tuo tuoksupilvi ärsyttää minua, kun lenkkini ovat 75%:sti tarkoitettu ulkoiluun ja raittiin ilman naukkailuun. Mitä ihmettä, kenet he uskovat tapaavansa tuolla lentokentän ja sairaalan takana kulkevalla SYRJÄISELLÄ pyörätiellä? Knight in shining armour?

Vai olenko minä sittenkin se outo? Silloin tällöin tunnen alemmuuden tunnetta "harmaavarpuruudestani", siitä etten oikeastaan koskaan pukeudu tai kiinnitä sen enempää huomiota ulkonäkööni. Tänä päivänä kuitenkin pitäisi vissiin vähän...? Ulkonäkö tuntuu olevan iso asia, mutta miten iso se onkaan? Isompi kuin käytännön järki? Vai onko sellaistakaan enää lainkaan?

Uudenvuoden lupauksia

Pitäisikö niitä tehdä? Itseni tuntien en kuitenkaan muista kovin kauaa mitään periaatepäätöksiä...

Noh, koska en hyvistä neuvoista ole ennenkään osannut ottaa vaaria, olen paria lupausta miettinyt tässä loppuvuonna.

Ensimmäinen on että keskityn vain omiin murheisiini. Miksi sitä aina tuleekin auttamisenhalu, vaikka asia ei minulle sen enempää kuuluisikaan. Eli ei siis pahassa ole tätä lupausta tehty vaan hyvässä. Loppuvuodesta tuli jossain vaiheessa sellainen olo, että avuntarjoukseni tulkittiin tungetteluksi, ja silloin mietin että yksi sivallus sormille riittää, tämä on ihan itseaiheutettua...
Lupaus joka ei tule pitämään, itseni tuntien. Mutta kun edes muistaisin silloin tällöin varoa, itseni vuoksi...

Toinen lupaus liittyy myös loppuvuoden tapahtumiin. Ja tämä on päälupaukseni, ja tästä koitan pitää kiinni:
Opettelen erottelemaan jyvät akanoista.
Miksi tuhlata energiaa akanoihin, kun sen voi ohjata paljon parempaan, sen arvoiseen. Mutta vaikeus onkin juuri siinä että oppii erottamaan sen energian arvoisen kohteen, siitä johon kaikki on vaan tuhlausta. Ei helppo tehtävä, ehkä yksi elämän missioista?
MISTÄ tuntee jyvän, kultajyvän, huomion arvoisen, rakkaan?

Sielu pienillä rei'illä tällä hetkellä tällaista mietin, mutta onneksi se parantuu nopeaan, arvettuu umpeen ja taas on opittu jotain.


Vuosi 2010 tulee olemaan hieno, ihana ja opettavainen. Suruakin mahtuu, sen ennustan, ilman uudenvuoden tinaakin. Suuria mullistuksia on jo lakannut odottamasta :)